Piinaviikko

Tiistai 13.9. oli merkitty meidän kalenteriin hyvinkin tärkeäksi päiväksi.
Levottomasti nukutun yön jälkeen heräsin ennen kukonpieremää lumian kilinään. Kello oli tuolloin 04:15. Kahvi tippumaan ja epätoivoinen yritys herätä käyntiin. Edessä olisi matka Helsinkiin, olihan viimeinkin SE päivä. Magneettikuvaus, joka määrittäisi hyvin suuresti tulevaisuuttamme.
Kaikesta stressistä huolimatta onnistuin vellovaan pötsiini ahtamaan pikapuuron ja skyrrin. Puoli litraa kahvia kyytipojaksi. Eväät kassiin ja kuteet niskaan. Kun kaikki muu alkoi olla valmista, oli aika herättää Ville. Paaston takia ei tarvinnut käydä läpi puurosotaa, joten pätkä sai nukkua ihan viime tinkaan. 05:15 herätin pienen unituhisijan, kuiva vaippa, vaatteet niskaan ja menoksi. 05:25 kurvasi Reiska valkealla ratsullaan...eiku siis pösöllään pihaan.

Matka sujui jouhevasti kuten aina. Pari peuraa eli mitä lie kaurista bongattiin keskellä tietä kauniin aamu-usvan pehmentämässä maisemassa. En osaa oikein kertoakaan, miten tavattoman onnekkaita olemme, kun saimme aivan huippukuskin. Aina skarppina liikkeellä ja henkilökemiat kaikkien autossa istuvien kesken toimii nappiin.

Ville sai heti päiväsairaalaan päästyämme emlan kämmenselkäänsä. Ihan kuin kaikkea skeidaa ei olisi jo tarpeeksi satanut niskaan, niin eikös vaan keskuslaskimokatetrin p*rkele lopettanut antamisen viime viikolla. Itseasiassa perjantaina jouduttiin lopulta pienen sormenpääverikokeen takia käymään Helsingissä Tullinpuomin huslabissa, kun nämä periferian labrat lopettivat näytteenoton jo kello pirun aikaisin. Saivat nyt kuitenkin nukutettua Villen katetrin kautta, joten se kyllä ottaa ja lienee sitä myöten oikeassa paikassa. Mutta kyllä mun käy pientä sääliksi, jos tästä eteenpäin kaikki näytteet joudutaan ottamaan sormesta lypsäen tai neulalla kyynärtaipeesta.

Villen ja uni-Sannan jälleennäkemisen riemu oli jotain sanoinkuvaamattoman hienoa todistettavaa. Olivathan nuo kaksi kuin paita ja peppu sädehoitorumban ajan. Vilkutus äidille ja sinne lähti pikkuinen potilas reippaasti kohti hissiä miehekkään pinkissä sairaalapyjamassa, toinen käsi tiukasti Sannan kädessä ja toisessa roikkui Nalle-nalle.

Pään ja spinaalin kuvantamisessa menee helpostikin tunti ja siihen päälle unoset heräämössä. Eli mulle oli jälleen kerran luvassa piinaavaa odottelua. Vaikka tästä se piinaava odottelu vasta alkoikin.
Ensi tiistaina on luvassa totuuden hetki. Silloin lääkärit kertovat kuvien sisällön ja hoitosuunnitelman jatkon. Eli mahahaavaa kehittelen tässä pelkästä jännityksestä.
Tiistaina voin siis joko leijua pilvissä tai vajota synkkiin syövereihin. Aika näyttää. Työ- ja lastenhoitoteknisistä syistä menen erikoislääkärien konsultaatioon Villen kanssa kaksin kuulemaan tuomion. Onneksi mulla on kuitenkin tuttu ja turvallinen hovikuskimme tukena kotimatkalla, eikä vastassa ole joku Kela-keskuksen sattumanvaraisesti arpoma urpo. Sillä kyllä ihan rehellisesti sanoen  taksikuskistamme on tullut kuukausien saatossa jo Villen ja tämän äiti-ihmisen hyvä ystävä.