Toivo, niin tarpeellista ja vaarallista

Edellisen kerran kun istuin kuuntelemassa tuomiota Villen MRI:stä, uutiset saivat toivon heräämään. Toivon, joka oli jo hiipunut liki olemattomiin yli vuoden taistelun tiimellyksessä. Kasvain oli pysynyt ennallaan yhden kuvausvälin ajan.

Liekö siis ihme, että tällä kertaa menin hiukan liiankin toiveikkaana ja reteästi takki auki lääkärin vastaanotolle. Ja sieltä se tuli taas päin naamaa. Ensimmäinen sana joka upposi tajuntaan oli kasvua. Henkinen romahdus. En missään muodossa halua kuulla kasvusta Villen kasvaimesta puhuttaessa.
Ja ei. Tilanne ei ole katastrofaalinen. Kasvaimen kiinteä osa on edelleen pysynyt ennallaan. Mutta kystinen osa oli hiukan kasvanut. Nesterakkuloiden koko sitten taas voi vaihdella kuvausten välillä ihan "harmittomastikin".  Tottakai kystien turpoaminen voi johtaa taas paineoireisiin. Joka tapauksessa lääkärit ovat tyytyväisiä siihen, että kiinteä osa on hallinnassa. Sen perusteella tehdään johtopäätökset hoitojen vaikutuksesta. Ja niillä eväin hoito näillä uusilla lääkkeillä jatkuu. Maanantaina aloitettiin itse asiassa taas uusi kierros.

Ville on touhukas ja iloinen. Tänään tuli ajanvaraus toimenpiteeseen, joka toisaalta hirvittää ja toisaalta riemastuttaa.
9.6. Villeltä poistetaan keskuslaskimokatetri. Ilman korvaavaa yhteyttä. Letkut ovat olleet jo pitkään pelkästään näytteenottoa varten ja näitä kontrollikuvausten nukutuksia varten. Nesteytystä tai solutankkauksia ei olla tarvittu pitkään. Letkujen poisto tietää tiettyä vapautta kesään. Voi vaikka saunoa ja uida. Hiukan hirvittää, kuinka sormenpääverinäytteet ja viggot saavat herran hiiltymään. Toivottavasti paha mieli on niistä lyhytaikaista ja ilo uudenlaisesta vapaudesta isompi. Omakin mieli alkaa taas olla seesteisempi. Patin kiinteä osa on hallinnassa. Sitä olen hokenut kuin mantraa. Kirves pysyköön poissa kaivosta.

Jännän äärellä, jälleen kerran

Aika vaan valuu läpi sormien ja blogiparka jää aina päivityksiä vaille.
Täällä on nautittu harvinaisen kylmästä keväästä ja luntakin on tainnut toukokuussa olla enempi kuin talvikuukausina.
Nyt pitää tehdä ryhtiliike ja tehdä vaikka ihan kuvapläjäys blogiin. Niin hienoja hetkiä on välillä ollut.

Tippoja sain pyyhkiä silmäkulmista niin eskarilaisten äitienpäiväkonsertissa kuin kotonakin hienoja äitienpäiväkortteja tutkiessa. Naurettu on milloin mitäkin. Ja karjuttu. Sen jälkeen tunnettu morkkista siitä karjumisesta. Halittu ja sovittu. Ihan normi settiä.

Villen kuudes hoitokierros alkoi heti vapun jälkeen ja nyt sitten ollaan taas jännän äärellä. Huomenna on taas MRI. Onneksi olin tietoinen kuvauksesta luettuani siitä edellisen lääkärivastaanoton potilaskertomuksesta. Tiesin sitten soittaa ja kysyä, että mihinkähän aikaan meitä kaivataan. Ilmeisesti käyttöön on tullut jokin hieno e-postitus ja tällä kertaa ajanvarauskirjettä labra- ja paasto-ohjeineen ei tähän mennessä ole kuulunut.
Viikko kuvausten jälkeen saadaan taas tulokset ja lääkkeet seuraavaan kierrokseen.
Tässä oli jo jännää aiemminkin, kun odotettiin koepalavastausta. Tutkittiin josko Villen tuumorista olisi löytynyt tietty biomarkkeri, jolloin olisi ollut mahdollista osallistua erittäin lupaavan lääkekokeiluun. Tanskassa. Mutta ei me tarvittu passeja, eikä päästä leikkimään legolandiin. Todennäköisyys markkeri löytymiseen oli heikko, vain yhdessä tuumorissa kahdeksasta se löytyy ja valitettavasti Villen patti oli yksi niistä seitsemästä.

Tällä hetkellä pitää nyt vaan yrittää nauttia näistä hetkistä. Ville on voimissaan, eskarilainen sai ihan koulupsykologiltakin vihreää valoa notta kouluun vaan,  keskiveli jaksaa hämmästyttää sosiaalisuudellaan ja kevätkin uskaltaa viimein tulla. Tiedä sitten poistuuko takatalvi parisuhderintamaltakin jossain vaiheessa vai onko tulossa pitkäkin jääkausi. Korvieni väli ei ole yhtäkään yhtään enempää ojennuksessa. Ehkä ajatusvirran oksentaminen postaukseksi ruudulle toisi selkeyttä.