Vahdinvaihto ja jonkinlaisia kuulumisia

Perjantaina vaihdettiin insinöörin kanssa vahtivuoroa sairaalassa.
Isot tättähäärät ovat arvatenkin uhmanneet mua koko pienten sielujensa kyllyydestä, kun en ole aiemmin näin pitkään ollut poissa kotoa.
Päivät ovat täyttyneet kauppareissuista, tutun tylsän turvallisista kotitöistä ja haliörvöttelystä sohvannurkassa.

Lauantaina vietettiin useampi tunti serkkutyttöjen kanssa telmien. Kun päivät täyttyy melkein tahtomattaankin jatkuvasta puuhasta, ei ehdi ajatella lainkaan niin syvällisiä kuin sairaalassa.
Siinä mielessä tämän voinee laskea "hermolomaksi"

Tänän käytiin Santun ja Roopen kanssa saunassa. Onhan se näiden adhd-tapausten kanssa melkoista showta, mutta ollaanpa nyt raikkaita koko sakki. Ja äitikin suht toipunut lauteilla saadusta p*skahalvauksesta, jonka pesukone aiheutti. Tällä kertaa rummussa ollut tyyny muutaman pikkupyyhkeen kera sai härvelin pesu-huuhtelu välilinkouksella niin tasapainottomaan tilaan, että kuulosti pomppivan khh seinän läpi saunan puolelle. Ja olihan tuo jonkun sentin reissannutkin paikaltaan.

Sairaalasta kuului positiivisiakin uutisia siinä mielessä, että paineenpoistoletku Villen päästä nyppäistiin kevyessä nukutuksessa pois. Eikä tilalle asennettukaan kiinteää sunttia, kuten aiemmin oli neurokirurgin kanssa puhetta. (Ihan niinkuin ennenkin olis tapahtunut tällaista äkillistä suunnitelmanmuutosta??) Pätkä pärjää sittenkin omillaan, vaikka uusissa magneettikuvissakin näkyi kasvaimen jäänteiden haittaavan nestekiertoa.
Pissakatetrikin on jo poistettu ja sitä mukaa kun syöminen alkaa paranemaan, voidaan nesteytystä hiljalleen lopetella. Pätkä on päättänyt aloittaa toipumisprosessin makaronilaatikon voimin. Keskiviikon ja lauantain välillä ei tainnut muuta kelpuuttaa, pari tilkkaa maitoa pitkin hampain. Tänään menu oli sisältänyt aamupalalla kaurapuuroa, välipalalla palan paahtoleipää ja iltapalalla onni omenapuuroa. Lämpimät ateriat toki yhäkin vain ja ainoastaan makaroonia.
Letkuja ja piuhoja on karissut niin paljon, että Ville oli päässyt tänään tunnin kärriajelulle Meilahden tunneliverkostoon. Suin surminkaan pieni mies ei suostu myöntämään, että oli kivaa. Ilme oli kuitenkin kirkastunut kummasti. Leikkihuone ei ollut vielä kiinnostanut, pari minuuttia oli seisoskellut ja muutaman tuetun askeleen ottanut. Nilkassa oleva kanyyli häiritsee ihan selkeästi.
Olivatpa jopa väläytelleet mahdollisuutta kotivisiittiin patologin lausuntoa odotellessa. No okei, uskon vasta kun näen ja kuulen pikku-ukon tuhinan omassa sängyssään.

Nyt pitänee ripustaa rauhoittuneen rodeo-pesukoneen sisältö kuivumaan ja valmistautua yöpuulle. Aamulla klo9 on Roopen 4v neuvola. Melkein kuukauden myöhässä. Hupsista.

Pitkiä tunteja

Tässä ei juuri ole ehtinyt ajatuksia jäsentää, kun on syöksytty tilanteesta toiseen.
Kun to-pe yönä kalloon asennettu paineenalennusletku poisti akuutin hengenvaaran, piti leikkausaikaa katsella ihan rauhassa tälle viikolle. Sunnuntai-iltana tuli sitten yllättäen tieto, että Ville leikattaisiinkin heti maanantaina klo 10:30 alkaen. Voisinpa sanoa olevani pahoillani heidän puolesta, joidenka neuropoliklinikka-ajat peruttiin tämän takia. Mutta en ole henkisesti niin iso ja aikuinen ihminen, en osaa olla pahoillani. Oma napa, lähin napa.


Eilen koin siis elämäni (tähänastiset) pisimmät tunnit.
Ihan aikataulussa vilkuttelin heipat Villelle, kun sänky työnnettiin ovista anestesia- ja leikkausosastolle.  Kauas kuului, kun pieni huusi äitiä. Lähimmän aulan penkeillä koin hetkellisen romahduksen. Puin siitä noustuani ulkovaatteet päälle ja vaeltelin päämäärättömästi Mannerheimintietä. Totesin oopperatalon olevan ainakin ulkoisesti melko ankea pytinki. Kävin henkilöstöravintolassa syömässä, soittelin kotiin ja vaeltelin vuorostaan rantapolulla. En taida olla mikään korkeakulttuurin ymmärtäjä, kun Sibelius-monumenttikin näytti luonnossa silmään yhtä omituiselta kuin kuvissa. Iltapäivälehdissä esitelty uuden lastensairaalan taideteos on vähän samaa kategoriaa, ei peruskarvaperseduunari ymmärrä sen hienouksia.


Itse leikkaus meni hyvin ja pääsin illalla hiukan klo18 jälkeen katsomaan nukkuvaa ja hengityskoneessa olevaa pikkumiestä teholle. Myöhäisillan vierailulla Ville oli jo hiukan heräillyt, hengityskoneessa toki yhä. On siinä itseasiassa vieläkin, kun tänään ottavat magneettikuvat kallosta ja selkäydinkanavasta. Vielä eilen leikkauksen jälkeen sanottiin kuvauksen olevan 3 päivän päästä. Sillä tässä vissiin ei meinaa ajatukset perässä pysyä, kun suunnitelmat vaihtuu lennosta.


Kasvainta ei saatu 100% poistettua, kun se oli kiinnittynyt paikoin kovin hankaliin kohtiin. Jatkohoitojen suunnittelu alkaa sen jälkeen kun patologin virallinen lausunto valmistuu ja Ville on toipunut leikkauksesta kunnolla.

Teholla

Ei akuuttiasiaksi täkäläisessä terveyskeskuksessa luokiteltu on tällä hetkellä teho-osastolla.
Odotan koko ajan puhelimen kilahduksia, kun insinööri laittaa väliaikatietoja. Paska äiti-fiilis on armoton, minkälainen äiti ei ole tällaisena hetkenä lapsensa rinnalla.


Mutta jonkun on hoidettava isoveljetkin. Eikä me ihan arvattu, että eiliselle suunnittelemamme yritys saada aikaisempaa hoitoa, kuin se 5.2. lääkäriaika, ihan tällaiseksi ralliksi repeää. Ville kiersi eilen L-US:sta Jorviin, sieltä Lastenklinikalle. Matka jatkui vielä Meilahteenkin. Läntisen Uudenmaan sairaaloista vain Lohja jäi käymättä.


Yöllä Ville oli leikattu ja insinööri pääsi ihan hetki sitten ensimmäistä kertaa katsomaan. Jatkotoimenpiteistä odotellaan lisätietoja.


Ei se huoli siis ehkä ihan turha ollut.

Huoli kuopuksesta

Lapset ovat elämässämme aivan valtavan iso ilo. Mutta tuntuvat olevan myöskin loputon huolen lähde.


Olkapäälläni istuu jokin pelkopeikko ja kuiskuttaa periaatepessimistin korvaan mitä kamalimpia skenaarioita. Sillä meidän kuopus oksentelee taas. Kolmas kerta 2kk sisällä. Ei mene enää läpi arvauskeskuksen selitys virusperäisestä mahataudista. Kyllä joku muukin jo olis sairastunut. Ja samalla argumentilla voi heittää ruokamyrkytysteorian romukoppaan.
Maanantaina pitäisi viedä pätkä paastonneena labraan. Jonkun lähetteen oli eilen päivystyksen lääkäri kirjoittanut. Ilmeisesti sokeriarvot tarkastetaan. Tulehdusarvot normaalit, painoa nippanappa 2v neuvolan verran ellei jopa vähän vähemmän. Muuta ei selvinnyt insinöörin tunteja kestäneen terveyskeskusreissun aikana. Ei akuuttiasia, 5.2. lääkärille. Siihen asti pitäisi kieltää itseltäni kvg. Mitään positiivista sieltä ei enää Villen oireilla löydä. Aivokasvain, syöpä, suolitukos...on varaa mistä valita.


Jos tästä taas kohta saisi itsensä koottua ja kirjoiteltua jotain positiivistakin. Ainakin kotiutetut kätyri -kypärämyssyt ansaitsevat tulla esitellyiksi. Ja luntakin saatiin viimein. Vielä kun Ville toipuisi siitä nauttimaan.

Roope 4v

Aika rientää aivan järkyttävän kovaa kyytiä. Tänään 7.1.2016 tuli 4 vuotta kuluneeksi siitä, kun ambulanssissa kiisin kohti synnytyssairaalaa. Onneksi silloin oli vaan ihan ykkösasteita pakkasta, eikä -23C kuten tänä aamuna. Kylmä se olisi silti ollut pätkän tienposkeen syntyä. Mutta se 9min jäi onneksi löysää aikaa. Perillä kun oltiin 16:40 ja Roope syntyi vasta 16:49.




Meidän 4v on kauniisti sanottuna voimakastahtoinen ainakin desibeleissä mitaten. Rakas luupää uhmistuhmis, joka saa ensin yrittämään laskemista sataan(tuhanteen) ennen väistämätöntä räjähdystä ja sitten seuraavassa hetkessä saa tipan linssiin, kun halaa jalkaa sanoen "minä latattan tinua äiti".


Neuvolan unohdin ihan kokonaan varata ajoissa, joten sinne päästään vasta 1.2. Hups.
Jos nyt arvata pitäisi, niin kääpiö on 104-105cm/20kg. Yhäkin siis selvästi pulleamman puoleinen. Neuvolan nalkutusta odotellessa.
Pyöräillyt Roope on ilman appareita jo 1,5 vuoden ajan ja saa kasaan 24 palan palapelin. Puhe on etenkin innostuessa vieraan korviin todella epäselvää, piirtäminen tai askartelu ei juuri kiinnosta, luultavasti siitä syystä ettei ne onnistu halutusti. Henkisesti valmistaudun siis saattelemaan myös keskilapsemme erinäisten terapeuttien armoille.


Heh, parin minuutin marginaalilla ehti postaus oikealle vuorokaudelle, kun iltavuoro haittasi harrastuksia.

Nielurisatarkistuksia...

Eilen ne kauan kaivatut talven ekat hiutaleet leijaili taivaalta...

Villekin toipui ulkoilemaan. Hiutaleet nähtyään raahasi 

toppahaalarin keittiöön ja huusi  hyvin topakasti "Ulos". 

Terassinpuhdistuspartio.

Tänään äidin pikkuapulaiset toimittavat takka"puu"kuormat

rekoillaan autotallista terassin kupeelle. Santtu unohti 

kiireessä riisua pyöräilykypäränsäkin.

Uutuuksia meidän ulkoiluihin

Välillä oikein ihmetyttää, mitenkä meidän pätkät
a) onnistuvat tuhoamaan ulkovaatteensa tai
b) onnistuvat kasvamaan niistä ulos, vaikka neuvolankäyrillä käyvät vuosi vuodelta kitukasvuisemmiksi.


Villellä oli käytössä alkusyksystä 98cm elloksen fleecevuorinen kurahaalari. Se alkoi käymään pieneksi selkämitastaan ja oli myöskin hoidossa tapahtuvien kuivauskaappikäyntien jälkeen haprastunut ja vuosi. Piiri pieni pyörii ja lekmerin alen osuessa silmään, ratkaisin asian tilaamalla Santulle uuden kura-asun. Loogista eikö? Ville sai Roopen vanhan 110cm ellos-kurahaalarin ja Roope vuorostaan Santun 120cm Jonathan-kurahaalarin.

Tällä kertaa tilasin riskillä 5 vuotiaalle 2-osaisen asun. VIELÄ ei ole tullut kaulasta nilkkoihin asti märkänä sisälle, yrityksen puutteesta ei voi kyllä syyttää.

Upouusi Didriksonin Boarman fleecevuorinen kura-asu. 

Tällä tarkenee helposti loskakeleilläkin. 

Housuissa on lämmin yläosa, vahvistetut polvet ja 

vyötärökuminauha oli sopivan napakka estämään hopparilookkia.

 Koko on kuitenkin jo 130cm 

ja pätkä itse ei vielä edes 120cm.

Käyttöä puvulle on riittänyt ihan viime päiviin asti, 

vasta nyt saatiin ekat hennot pakkaset ja kuivia päiviä.

Pakkaspäiviä kun kuitenkin tällekin talvikaudelle arvelin joitain osuvan, piti pukille vinkata Roopen 110cm toppahaalarin käyneen selkämitastaan naftiksi.

Siilinjärven tontut lähettivät näin hienon ja muhkean 116cm Remu-haalarin. 

Ihan uusi puku on päässyt jo ihan tositoimiin. 

Hitto, jos ei kestä, niin uusia saa. 

Enemmän harmittaisi, jos säästelisin pukua siisteille

hankikeleille, joita ei taaskaan tulisi.

Villen varpaita lämmittämään tuli isoveljen kura-asun kanssa samaa matkaa Reiman talvibootsit. 

Santulla ja Roopella on Leaf talvigoret, Villelle otin nyt testin vuoksi loskarityyliset popot. 

Pakkasta on ollut pahimmillaankin vasta 9 graderia, joten en tiedä mitenkä paukkupakkasta kestävät. 

Tähän asti on pätkän varpaat olleet lämpimänä ihan sukkis+sukka yhdistelmällä.

Reiman mitoitusta ei voi kuin rakastaa. 

Nämä ovat kokoa 26 ja sisäpituus on pari milliä isompi kuin välikaudella 

niinä harvoina kuivempina päivinä käytössä olleilla 29 nilkkureilla.

Bigfoot-mama tykkää. Mulle ja, saattaisi kerrankin mahtua jopa 39-40. 

Enon ja tädin hienot joululahjapaidat

Mummi ja ukki sekä mamma saivat jouluna hienot varvasperhostyynyliinat. Sisarukseni  löysivät paketista nämä Santun taiteilemat t-paidat.

Okei, eno on pitkähkö (~189cm), mutta Santun visiossa 

on kokoluokkaa godzilla. 

Täti oli kuulemma ihan hyvä kuski, vaikkei osannutkaan 

käyttää meidän ranskattaren käsijarrua. 

Ja niin ladylike, kukka kourassa ja räpsyripset. 

Kun pikkuveli sairasti...

Meidän pikkureppana tosiaan taas sairasteli. Kurkistetaanpa isoveljien päivään, kun pikkuveli oli reporankana sohvan nurkassa ja äitikään ei koko aikaa joutanut viihdyttämään.

Ihan ekana jo valmiiksi sotkuisen takkahuoneen  valtasi 

Santun kasaama junarata.

 Joulupukki toi Kätyrit-dvd:n ja sen innoittamana Santtu pyysi

oman synttärinä saamansa kätyrit palapelin. 

Autoin etsimään reunapalat ja kasaamaan raamit, lopun

100 palan palapelistä väsäsi itse.

"Äitiii, nyt me kyllä tarvitaan raitista ilmaa. Ihan tosi, ei me karata.

Me mennään vaan hiakkalaatikolle. Me luvataan, emme karkaa."

Ainakaan vielä meillä ei ole vieraillut ketään lastensuojelusta. 

Jossainhan oli tehty lasu yksin pihalla leikkineestä 5 vuotiaasta. 

Tämä paska mutsi siis laski 5 ja 4 vuotiaansa keskenään ulos, vaikka 

hyvin tietää, että joukossa tyhmyydellä on tapana tiivistyä.

Uusi vuosi, uudet kujeet

Niin se vaan taas vuosi vaihtui. Monta kertaa jo piti kirjoitella, mutta vuoden viimeiset päivät kuluivatkin töiden lisäksi oksennuspyykin pesemisen parissa.

Meidän pienin on TAAS kipeänä. Oksenteli varoittamatta. Ei ripulia. Päästä huippaa. Siis ihan samaa, kuin ristiäisten aikaan. Ja taas me muut ollaan pysytty täysin terveinä.
Insinööri käytti Villen terveyskeskuksen lääkärillä, tulehdusarvot normaalit, lääkärin mukaan luultavasti virusperäinen vatsatauti. Jos vielä viikon päästä on tilanne sama, niin sitten ehkä uusiksi näytille.

KVG on äiti-ihmisen pahin vihollinen. Oksentelu ilman ripaskaa on aina huonompi juttu. Täällä oon nyt sydän syrjällään kauhusta  pohtinut suolitukoksia, aivokasvaimia sun muuta inhaa.

Tänään Ville on viimein ollut pirteämpi, pieni hento lumisade houkutti ihan ulos asti. Ja nyt lounaalla kelpasi pikkunökkönen soseutettua makaronilaatikkoa.

Toivottavasti kurjasta alusta huolimatta, tästä kehkeytyy hyvä vuosi. Niin paljon voisi odottaa tapahtuvaksi. Ville saattaa oppia polkupyöräilemää ja ehkä jopa päiväkuivaksi. Santtu aloittaa eskarin. Roope ehkä viimein pääsee isojen ryhmään päiväkodissa.