Osastolla taas, ohjemassa packer nro 2

Eilen lähdettiin aamulla kohti Helsinkiä ennen kuin kukko ehti edes pieraista. Oma herätyskello soi 4:15. Sen verran koen olevani velkaa meidän todella mukavalle taksikuskille, etten nälkäisenä ja aamukahvitta kiipeä kyytiin murisemaan. Etenkin kun tällä kertaa hänelle oli luvassa pidentynyt yövuoro meidän keikan takia. 5:30 lähti pösö pihasta ja toivottavasti tänään nähdään se täällä Meilahden rampilla, kun meidät saatetaan kotiuttaa.


Nämä uudet packer-kuurit ovat mukavan lyhyitä osastorypistyksiä. Ja kaikista ensimmäisen kerran kauhisteluista huolimatta tablettimuotoisen ccnu:n ottaminenkin on sujunut mallikkaasti luumuhillon ja pillimehun voimin. Kunhan on oikeaa pillimehua. Ei kelvannut mansikkasnadit. Hoitajakin ihmetteli, että mitä se äiti lähti aulan kanttiinista hakemaan. Ville ilmoitti topakasti jalkapallomansikkamehua ja pillin. Tripin mansikkapillimehun purkissa mansikalla on jalkapallo kainalossa. Että ei ole tarkkaa ei. Hänen korkeutensa, alle metrin mittaisen pikkudiktaattorin, oikkujen kanssa eläminen on tarkkaa kuin lietelannan ajo traktorin peräkärryllä ilman perälaitaa.


Tosiaan tänään saatetaan päästä jo kotiin. Ensi maanantaina haetaan sitten taas pikareissulla annos vinkristiiniä ja sama homma vielä seuraavanakin maanantaina. Sitten voidaan vaan odotella suurta päivää. 13.9. on viimeinkin uusien kuvien vuoro. Ja 20.9. erikoislääkäri antaa tuomionsa niistä. Ei sillä että jännittäisi ja pelottaisi.

Huonosti huolletut...

Meille tuli vaihteeksi tänä vuonna kutsut ipanoiden hammastarkastuksiin. Edellisistä kutsuista olikin jo kaksi vuotta. Villen ajan peruin heti, sillä lastenklinikka hoitaa pikkupätkän purukaluston tarkkailun. Siellä olevilla hammaslääkäreillä on vankempaa kokemusta syöpälasten suuterveyden erityispiirteistä.
Santtu ja Roope marssivat reippaina 20.7. hammaslääkärin vastaanotolle. Tähän asti ollaan päästy ilman nuhteita näistä tarkastuksista. Vaan ei enää. Meidän eskarilaiselle määrättiin stydimpää tahnaa, jos vielä saataisiin jotain pelastetuksi. Yksi reikä ja reiänalku. SHIT. Olen siis onnistunut tartuttamaan omien mätien hampaideni pöpöt lapseni hampaisiin. Vaikka olen kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt välttää ristikontaminaatiota. Enkä ole onnistunut pesemään riittävän tarkasti pieniä hampaita. Joita on nyt 21kpl. Kolme näistä rautaisia, kun yllätyksekseni löysin alkukesästä ensimmäisen kutosen pilkottamasta ikenen läpi.
Roopen hampaissa ei onneksi ollut reikiä. Päiväkotitapaturmassa kolahtanut toinen yläykkönen tosin on tummunut.
Lisäksi molemmilla todettiin löysyyttä hampaiden kiinnityksissä. Eli hampaita tippuu kohta urakalla, ellei saada hammashuoltoa kuosiin.
Olo on aika lyöty. Sen lisäksi, että oma korvienväli kriiseilee muutenkin, tunnen olevani ehkä noin maailman surkein äiti. Huoh. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Johan tuota kohta onkin meidän eskarilaisen viimeisen neuvolankatsastuksen aika ja "vikalistan" nouto.

Korvienvälikriisi

En tiedä onko mulle iskenyt keski-iänkriisi vai jokin muu määrittelemätön kriisi, mutta korvien välissä myllertää joka tapauksessa.
Miksi mulla on epämääräinen angsti, kun kaiken pitäisi olla mallillaan?

Koiranpaska bootsinpohjassa. Ihan just yhtä halutuksi ja rakastetuksi tunnen itseni tällä hetkellä. Lapset kyllä halivat (pyyhkivät räkänenät mun paitaan), suukottavat (kuolassa jäis moni sessekin toiseksi) ja välillä (jopa ihan vapaaehtoisesti) hihkuvat "äiti minä rakastan sinua". Mun ihanaiset ipanani. Mutta isi-ihminen on sitten ihan oma lukunsa. Huoh.

Kimppakämppä on varmaan tällä hetkellä kuvaavin sana. Arki rullaa kahden aikuisen pyörittämänä. Mutta enemmänkin kaveriaikuisten kuin avioparin voimin.
Seksi tais olla jotain syötävää. En muista. Sen verran harvinaista herkkua. Katti on nostettu pöydälle useampaan otteeseen, mutta jos vastaukset ovat tyyliin "en mä tiedä miksi ei kiinnosta" , "kyllähän sitä ehkä varmaan voisi useamminkin", niin kyllä syö naista. Jatkuvia pakkeja. Särkee päätä, leffa kesken, peli kesken jne. Argh.

Viisitoista vuotta ollaan nyt pidetty yhtä. Meille on suotu kolme ihanaa riiviöluupäätä. Ollaan reissattu ennen lapsia ja rakennettu (auttamattomasti liian pieni) talo. Paljon on nähty ja koettu.
Suhteen alkuhuuman tiedän hävinneen jo kauan sitten, mutta kai sitä silti saa toivoa seksiä edes ihan vähän??

Paljon tottakai otan omaan piikkini. Myönnän, ettei rupinaamainen, välillä letti ällörasvaisena pieruverkkareissa hiihtävä läskiplösö väsy zombieäiti, ole se kiihottavin olento maailmassa. Ja kun ehkäisypolitiikkakin meni hankalaksi. Mä en suostu hormooneille ja molemmat vieroksutaan "turhia" leikkaustoimenpiteitä. Kortsut jäi jäljelle, jipii. Insinööri ei luota kierukkaan, enkä mäkään kyllä halua naruja toosaani enkä kuolla kuukautisverenhukkaan.

Vietin viikon verran lomaleskenä, olin kaksin kotona Villen kanssa. Ja olo oli melkeinpä zen.
Ei tarvinnut kuunnella piilokettuilua, jos otin lasillisen punkkua illalla. Insinööri kun ruuvasi korkin täysin kiinni keväällä. Juoppohan minä nyt sitten, jos lasi tai kaks menee viikossa. Insinööri on myös laihtunut varmaan 10-15kg ja tämän tästä saan kuulla että niin mites se äidin dieetti. Mä kun vaan turpoan.
Seksin puutekaan ei tuon viikon aikana ressannut. DIY oli ihan jees, kun kerran parempi puolisko ei ollut saatavilla.

Onneksi tämä angsti (ja puutostila) vaikeuttaa vain mun elämää. Näillä mennään, kun pienimmän veljen sairaus on mullistusta lasten elämään koko iän tarpeiksi. Ei siihen tarvita riitaa haastavaa äitiä.
Äitiä, joka muuten joskus haluaisi kuulla oman etunimensäkin. Se ja seksi ovat vuosien saatossa hävinneet molemmat.

Meillä syödään, ulkoillaan, nukutaan, nauretaan, uhmaillaan ja puuhataan kuten aina ennenkin. Ihan hyvähän mun on.

Ehkä tämän ajatusvirran ulos oksentaminn auttaa löytämään zen olon tulevaisuudessa.