Pitkiä tunteja

Tässä ei juuri ole ehtinyt ajatuksia jäsentää, kun on syöksytty tilanteesta toiseen.
Kun to-pe yönä kalloon asennettu paineenalennusletku poisti akuutin hengenvaaran, piti leikkausaikaa katsella ihan rauhassa tälle viikolle. Sunnuntai-iltana tuli sitten yllättäen tieto, että Ville leikattaisiinkin heti maanantaina klo 10:30 alkaen. Voisinpa sanoa olevani pahoillani heidän puolesta, joidenka neuropoliklinikka-ajat peruttiin tämän takia. Mutta en ole henkisesti niin iso ja aikuinen ihminen, en osaa olla pahoillani. Oma napa, lähin napa.


Eilen koin siis elämäni (tähänastiset) pisimmät tunnit.
Ihan aikataulussa vilkuttelin heipat Villelle, kun sänky työnnettiin ovista anestesia- ja leikkausosastolle.  Kauas kuului, kun pieni huusi äitiä. Lähimmän aulan penkeillä koin hetkellisen romahduksen. Puin siitä noustuani ulkovaatteet päälle ja vaeltelin päämäärättömästi Mannerheimintietä. Totesin oopperatalon olevan ainakin ulkoisesti melko ankea pytinki. Kävin henkilöstöravintolassa syömässä, soittelin kotiin ja vaeltelin vuorostaan rantapolulla. En taida olla mikään korkeakulttuurin ymmärtäjä, kun Sibelius-monumenttikin näytti luonnossa silmään yhtä omituiselta kuin kuvissa. Iltapäivälehdissä esitelty uuden lastensairaalan taideteos on vähän samaa kategoriaa, ei peruskarvaperseduunari ymmärrä sen hienouksia.


Itse leikkaus meni hyvin ja pääsin illalla hiukan klo18 jälkeen katsomaan nukkuvaa ja hengityskoneessa olevaa pikkumiestä teholle. Myöhäisillan vierailulla Ville oli jo hiukan heräillyt, hengityskoneessa toki yhä. On siinä itseasiassa vieläkin, kun tänään ottavat magneettikuvat kallosta ja selkäydinkanavasta. Vielä eilen leikkauksen jälkeen sanottiin kuvauksen olevan 3 päivän päästä. Sillä tässä vissiin ei meinaa ajatukset perässä pysyä, kun suunnitelmat vaihtuu lennosta.


Kasvainta ei saatu 100% poistettua, kun se oli kiinnittynyt paikoin kovin hankaliin kohtiin. Jatkohoitojen suunnittelu alkaa sen jälkeen kun patologin virallinen lausunto valmistuu ja Ville on toipunut leikkauksesta kunnolla.