Tänään on taas kalenteriin merkitty käynti lastenklinikalle. Puoli yhdeksältä odotamme ritaria saapuvaksi valkoisella ratsullaan...eikun siis Reiskaa valkealla, keltakupukattoisella ranskattarellaan. Kello 11:15 alkaa lääkärin vastaanottoaika. Tänään saamme tietää Villen viime tiistaina otettujen magneettikuvien sisällöstä. Koko eilinen päivä meni miettiessä, että mihinkähän aikaan se tuumoritiimi pohtii pikku-ukkomme hoitojen jatkosuunnitelmaa.
Ei siis varmaan liene järin yllättävää, että unimasa tuntuu hylänneen mut.
Pelkään aivan suunnattomasti, että kasvain on taas kasvanut. En enää edes uskalla toivoa hyviä uutisia. Pelkään, että menetän pienimmän rakkaani. Yössä tulee taas olemaan pitkiä ja pimeitä tunteja. Ja tyynyliina on aamuun mennessä kastunut monet kerrat, kun kierin hereillä tyynyä halaillen ja ajattelen pahinta.
Ville sen sijaan nukkua tuhisee rauhallisesti omassa sängyssään. Äsken kuului vaimeaa äninää, joka loppui miehekkääseen rupsuun. Kotoisia yön ääniä.
