Kotiuduimme Villen kanssa perjantaina. Tästä hoidosta selvittiin ilman komplikaatioita ja nytkin pätkä leikkii pirteänä isoveljien kanssa.
Tammikuun lopun shokin jälkeen olotila on tasoittunut ja tässä on jotenkin alistunut(?) että nämä hoidot nyt ovat osa elämää. Välttämätön paha jotta pätkä saadaan kuntoon.
Mutta osastojaksolla tuli myöskin jonkintasoinen pudotus raadolliseen totuuteen. Kaikki kympin lapset eivät selviydy voittajina.
Ei sitä vaan löydä sanoja tilanteessa, jossa perhe on osastolla viimeistä kertaa. Hakemassa takaisin keskuslaskimokatetrin, ei enää syöpälääkkeitä, vaan morfiinia varten. Edessä se väistämätön, jota ei toivoisi pahimmalle viholliselleenkaan. Oman lapsen kuolema.
Jokin valtava möykky tuntuu taas runttaavan ilmaa keuhkoistani. Kuun lopussa on meillä taas eräänlainen totuuden hetki. Uudet magneettikuvat otetaan 26.4. ja selviää onko kasvain kasvanut sytostaattien läpi. Mahahaavaa pukkaa.
Mä(kään) en löydä sanoja tähän, mutta kaikkea voimaannuttavaa toivon <3 Tuo on sitä arjen sankaruutta, että jaksaa (kun pakko on)mennä etteenpäin vaikka pään ja sydämen sisällä vellookin myräkkä. *respect*
VastaaPoistaKyllä välillä se pakko on ollut ainut eteenpäin ajava voima. Mutta ei tässä vaan voi jäädä peiton alle piiloon ja piehtaroimaan kurjuudessa. Ei vaikka meidän diagnoosilla huonoimmat tsäänssit on alle 3 vuotiailla.
PoistaKiitokset sinullekin ruudun takaa välittyvästä virtuaalivoimasta. :)
<3 Olette ajatuksissani!
VastaaPoistaKiitos ihana. :)
PoistaSiitä vaan saa kummasti voimaa kun siellä ruudun takana tsempataan.
Paljon tsemppiä ja suojelusenkeleitä <3 toivon teille vain hyvää!
VastaaPoistaMeillä veljeni lapsi parantui leukemiasta, mutta miehen siskon lapsi ei :( elämä tuntuu epäreilulle usein.
Kiitos tsempeistä ja enkeleistä. Niitä todellakin tarvitaan.
PoistaEtenkin näiden pienten kohdalla nämä syövät tuntuvat niin epäreiluilta. Eiväthän nämä pienet ja viattomat ole ehtineet mitenkään niitä vartavasten "hankkimaan".
Oma isäni kuoli keuhkosyöpään ja välillä olin jopa ukolle vihainen (varmaan kielii jostain empatiakyvyttömyydestä kallonkutistajien mielestä). Miksi piti jatkaa kessuttelua senkin jälkeen, kun -94 joutui keuhkon osittaispoistoon jonkin (hyvälaatuisen) keuhkokasvannaisen takia. Tottakai olin surullinen isän kuolemasta, mutta myös vihainen hormonihuuruissani. Esikoinen oli tuolloin 1,5kk. Ehti nähdä papan kerran. :(
Kurjuus että teidänkin lähipiirissä on ollut näitä syöpätapauksia. :(
Voi että =(((( mä elät mun pahinta painajaista. Mua itkettää ihan kauheesti teidän puolesta. Ei paljon auta sua... ootte ajatuksissa ♡♡
VastaaPoistaEiköhän tämä ole ihan kaikkien perheellisten pahin painajainen. :/
PoistaKyllä siitä jotenkin oudosti saa ammennettua voimaa, että siellä ruudun takana myötäelät meidän koitosta. :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaVoimia ja tsemppiä ja suojelusenkeleitä teidän elämään <3 Sanoja tällaiseen tilanteeseen ei löydy.
VastaaPoistaLöysin sun blogin vasta ja jään seurailemaan. Toivon teille kaikkea hyvää <3