Kun peilistä näkyy petolinnun ahteri

Luonnonkaunis on sana, jota ei voi käyttää minusta kertovassa lauseessa.
Kasvonpiirteet ovat hyvinkin kirveellä veistetyt ja viimeistelyyn ei todellakaan ole riittänyt hiomapaperia. Silmäluomet roikkuu kuin ajokoiran korvat. Ja kirsikaksi kakun päälle iski vielä piina nimeltä ruusufinni.


Ensi kuun loppupuolella täytän jo 36. Ei tässä iässä kait enää pitäisi kolmen lapsen äidin kipuilla ulkonäön takia? Silti välillä itsetunto tuntuu putoavan pakkaselle, kun naama lehahtaa oikein kunnolla. Tuntuu ihan hitokseen turhalta ajatella liikakilojenkin pudottamista, sama kait se on olla läski, kun kerran naamakin on kuin petolinnun perse.

Ihoni ei ole koskaan ollut virheetön, mutta alkuun hitaanlainen käännös huonompaan alkoi kait jossain 28-29 ikävuoden tienoilla. Tehdasduunarina sitä ei tarvinnut pelätä asiakkaiden karkottamista, joten annoin asian vielä olla. Raskaus hormoniryöppyineen sitten otti ja räjäytti potin. Kesä 2010 oli tuskainen, tuulenhalkoja oli täpösen täynnä valkopäisiä näppyjä, punainen kuin Petterin kuono. Raskauden hehkua parhaimmillaan. Kosmetologille maksoin pienen omaisuuden, melko turhaa touhua.

Syksyn ja Santun syntymän myötä iho hieman rauhoittui, mutta tuulenhalkoja oli ja pysyi kirkkaan punaisena, ajoittain todella kipeänä ja iho tuntui parkkiintuvan.
Jossain vaiheessa iski sen sortin epätoivo, että sorruin jopa tilaamaan ostos-tv:ssä mainostettua ProActiv- tuotesarjaa. Eurot läksi, patit jäi.
Lopulta rohkaisin mieleni ja varasin ajan yksityisestä lääkäritalosta, jonka ihotautilääkäri kirjoitti reseptin 3kk antibioottikuuriin. Tuomio oli ruusufinni, ei akne. Sillä kait mikään aknehoitosarja ei toiminutkaan. Tuolloin vain vielä imetin, joten sitä kuuria ei saanut aloittaa. Sitten jo Roope ilmoittikin itsestään testitikun toisella viivalla ja kuuri jäi lopulta syömättä.
Kun sitten lopulta imetys loppui Roopen kohdalta syyskuussa 2012, niin uusin reseptin ja nappailin nappeja jouluun asti. Iho parani jonkun verran. Ilo saavututetusta parannuksesta loppui kuitenkin viimeistään kuopuksen ekassa hammaslääkärissä. Villellä todettiin kiillevaurio, Tetrasykliineitähän ei saa juuri tuon takia syödä imetys/raskausaikana. Mulla kuuri ehti loppua noin 3 viikkoa ennen ylläripyllärikyytiläisen matkaan tarttumista, mutta ilmeisesti haittavaikutuksia riitti silti. Melkoista itseruoskintaa olen asian tiimoilta harrastanut.

Kuvakollaasiin kokosin aikanaan hiukan ennen- jälkeen materiaalia.

 (Noissa kuvissa olin sentään jaksanut raahautua kampaajalle raidoittamaan hiukseni.)

Tässä on tilanne tällä hetkellä. Patit tekevät comebackia ja letti on ollut ilman raitoja reilun vuoden.

 Nyt kiikun kahden vaiheilla, jatkaako raidoituskierrettä vaiko annanko loppujenkin  kasvaa pois. Hyvää vauhtia oma hirveä sävy valtaa alaa. 

Kampaamokäyntien poisjääntihän on ollut puhtaasti budjettitekninen juttu.

Viileä kesä suosi ja naama ei ole omalla mittapuulla järkyttävä, pahempaakin on nähty. Mutta silti mieleen on alkanut hiipiä ajatus lääkärin puoleen kääntymisestä. Jos vaikka ensin kävisi ihan työterveyslääkärin pakeilla kokeilemassa kepillä jäätä lähetteestä ihotautilääkärille. Koska kyllähän tämä vaikuttaa suoraan mun halukkuuteen pitää naamaa hautovaa hengityssuojainta. Yksityinen on kuitenkin aina pirun kallis vaihtoehto.

Kanssaihmisiä käy välillä sääliksi, sillä olen hävyttömän laiska peittelemään pattejani meikillä. Kaikki tuntuu lopulta vain ärsyttävän ihoa enempi ja sitten pitää pakkelin annostusta nostaa kerta toisensa jälkeen. Pitäkööt tunkkinsa, jos jotakuta häiritsee.

Aikanaan kyllä jouduin tiukkaan tilanteeseen, kun Santtua hoidosta hakiessa eräs lapsi kysyi miksi olen ihan punainen. Santtu oli kesän väistötiloissa ja kyseessä siis ihan ventovieras ryhmä. Oli helle, olin juuri kiitänyt töistä pk:lle ja raskausmaha oli kuin kamiina. Rehellisyys ei peri ainakaan pk:lla maata, kun kerroin rehellisesti kuumuuden pahentavan ihosairauttani. Imeisesti sanat tauti ja sairaus ovat liian järkyttäviä siellä käytettäväksi.