Pohdinnan paikka

Eilen insinööri tuli aamuvuorosta ja kertoi, että nyt ovat julistaneet uuden aluekoordinaattoripestin hakuun. Tarjolla olisi siis päivätyö. Valkokaulusajat ja vapaat viikonloput.
Ammatillisesti pesti saattaisi jopa hieman kiinnostaa. Mutta on niin paljon selvitettäviä seikkoja, ennen kuin uskaltaa hakeakaan.
Ainakin seuraavat seikat askarruttavat:
*Palkka laskee, itsestäänselvyys, mutta paljonko?
*Pojat joutuvat täysille täyspitkille päiville hoitoon, jolloin maksut nousee ollen liki 600€/kk.
*Missä hiton välissä sitä muka ehtisi liikkua lasten kanssa sen 2h minimisuosituksen verran? Sitähän hakis ipanat kotiin, suoraan ruokapöytään päivällisen kimppuun ja siitä 1,5h niin alkaa jo iltapala ja -pesut. Liikkuminen ja touhuaminen ovat kuitenkin meillä todella korkealla prioriteettilistalla, kun Roope on neuvolakäyrien mukaan ylipainoinen, ellei jopa lihava.
Viikko kaalisoppaa pätkälle ja viikonloppuna suunnilleen maratonille, siihenkö se painonhallinta menis?


Tässä kun olen jo vuosia tehnyt katkeamatonta 3-vuoroa syklillä AAIIYYVVVV, niin sitä on tottunut pääsemään virastoihin tms. arkivapailla.
Tottuisiko valkokauluselämään mitenkään? Tai siihen, että joka jakson 1,5 yhteisen vapaapäivän sijaan, olisikin yhteistä vapaata noin joka 3. tai 4vkl?
Nyt makustelen asiaa. Eilen insinöörin kanssa oli puhetta, että joka tapauksessa ihan perherauhan vuoksi, vain toinen hakee. Oikeassahan insinööri siinä on, että varmasti yövalvomiset vaikeutuu iän karttuessa. Ollaan kuitenkin jo keski-ikäisiä, joten työuralla etenemistä pitäisi harkita nyt eikä 5 vuoden päästä.
Äh, miksi kaiken pitää olla näin vaikeeta???

Kesän muistoja

Täkäläinen kesä alkaa olemaan pikkuhiljaa paketissa, kun huomenna syttyvät muinaistulet ja sunnuntaina on sitten perinteiset Itämeri- markkinat.

Koko kesän olen kuullut valitusta ja huokailuja huonosta säästä. Mutta ainakin me ulkoiltiin päivittäin, kasvihuoneestakin saatiin saalista ja vietettiin paljon perheaikaa, kun insinööri vietti isäkuukauttaan mun kesäloman aikaan. Ei siis mun mielestä laisinkaan huono kesä. Ja kun oma pumppu ei tykkää helteistä, eikä kroppa todellakaan ole bikinikuosissa, niin eipä tullut rannoilla järkytettyä ihmisiä. 

Vaikka mummilareissulla ei tänä vuonna nautittu (vaiko kärsitty) helteistä, polski laiturilla iloista väkeä.

Ville päätti toimittaa kahvakuulan virkaa, ettei äiti ihan lössähdä lomallaan.

 Mahtoikohan 50 kertaa riittää, kun pätkä juoksi kohti ja tahtoi "lentää".

Yritin pitää riittävästi vaatteita veden läheisyydessä, ettei greenpeace hyökkää 

kimppuun tyrkkimään suurta valkoista valasta laiturilta veteen.

Ehkä noille alleille, makkaroille ja tolppasäärille pitäisi alkaa tehdä jotain.

Kohta on 2 vuotta viimeisimmästä synnytyksestä, alkaa olla jo huono tekosyy läskeille. 

Siis ei voi enää kuin nauraa

Eilisiltana ajauduin tilanteeseen, jossa ihan oikeasti mietin itkeäkö vai nauraako.
Valitsin jälkimmäisen, vaikka sattuikin aivan sikana. Sillä ihan oikeasti, kuka voi rehellisesti tunnustaa saaneensa 2. asteen palovamman sekstaillessa? Check. Mä voin.
Ja nyt meillä siirrytään kyllä led-lamppujen aikaan.

Aikas komea vesikello. 

Palovammoissahan ei sinänsä ole mulle mitään uutta, Toisessa nilkassa on yhäkin arpi, kun sain työkenkääni kiehuvan kuumaa vettä terästettynä 6 barin höyryllä. Ja käsivarsissa on yksi jos toinenkin läiskä lähikontakteista 136C höyryputkien kanssa. Mutta tämä oli jotain ihan uutta. 

Sen sohvan kohtalo

Aiemmin kirjoittelin siitä rahin puhdistusoperaatiosta.
Sohvan vuoro päästä pesuun koitti viimein kuopuksen päiväkotiharjoittelupäivänä. Sen verran iso projekti on kantaa sohva paloina terassille ja pestä se, että mahdollisuus touhuta ilman jaloissa hääriviä apureita tuli kuin tilauksesta.

Irrotettavat päälliset pyörittelin pesukoneessa ja ennen kuin tajusin ottaa niitä kuvia, olin jo selkänojan päälliset ja pikkutyynyt pessyt.

Vasemmalla siis pesemätön runko ja istuinosa vs. kaikki pestyinä  

Yleisilme siistiytyi mielestäni aika kivasti ja sävyerotkin tasoittuivat. 

Pesuprojektiin upposi lopulta 3,5h. Välillä tuli oltua sen verran epäergonomisissa asennoissa, että kyllä selkä jumitti loppua kohden. Onneksi vetreytyi illalla löylyssä. 

Toinen kuopuksen harjoittelupäivä meni kyllä sitten tuon jälkeen ihan pelastusarmeijalle. Sen sijaan, että olisin pyyhkinyt vitriinikaapit pölystä, pessyt olohuoneen ikkunat ja vaihtanut sinne verhot, niin lähdettiinkin insinöörin kanssa 13,5km sauvakävelylle. Jaa että mitä keski-ikäisiä. 

Pari tuntia käppäiltiin kauniissa säässä ja naureskeltiin, että varmaan ensimmäistä kertaa liki 5 vuoteen oltiin kahdestaan jossain. 

Viimeinkin vapaapäivä

Kyllä ensimmäinen työkierto loman jälkeen on aina yhtä siirapissa tarpomista. Tähän jaksoon omaa lisäjännitystä toi poikien alkanut päiväkotiarki.


Mun heräillessä 4:30 aamuvuoroihini, oli pojille varattuna hoitopäivät 10-15. Säät kun suosivat, vei insinööri pojat pyöräillen päiväkodille. Ville peräkärryn kyydissä ja isot pojat omilla fillareillaan. 25min oli kuulemma kestänyt tuo noin 3,2km matka.
Ensimmäisenä päivänä Ville oli jäänyt hetkeksi ulkoiluaitaukseen itkemään, mutta oli rauhoittunut jo ennen, kuin insinööri ehätti takaisin pyörälleen. Seuraavana aamuna kuuluikin jo kuulemma vaan iloinen "hei hei" ja pikkumies oli hymyssä suin rientänyt leikkimään.
Mä kävin sitten iltapäivästä hakemassa pojat ja saivat päättää poljetaanko suoraan kotiin vaiko leikkipuiston kautta. Ensimmäisenä päivänä valinta oli iso kirkkopuiston laivaleikkis ja toisena tädin työpaikan takana sijaitseva roxxin puisto.
Ihan hyvä, että nuorisossa riitti puhtia. Liikkeellä pysyessä pysyin itsekin virkeämpänä.
Ei näinä "yh-iltoina" juuri uskalla käydä sohvan nurkassa röhnöttämään, unijukka kopsauttaa muuten tajun kankaalle ennen kuin huomaakaan. Enpä kyllä saanut juuri mitään iltaisin aikaankaan, taisin ekana iltana pestä koneellisen pyykkiä ja toisena käytin hiki päässä hippaa kirmanneen kolmikon suihkussa.


Iltahoidot pojilla oli sitten 18-22:30. Nämä hiukan jännitti. Roope ei ottanut herättämistä parhaalla mahdollisella tavalla vastaan, mutta kunhan saatiin jumpsuitti niskaan, kengät jalkaan ja selvittiin portaikosta autolle, niin kollottaminen vaihtui pimeyden, katuvalojen, puolikkaan kuun ja asemalla valaistuna seisseen kiskobussin ihmettelyyn.
Molempina iltoina sammui makkarin valot 22:50 ja 23:05 kuului kaikista sängyistä tasainen tuhina. Huonomminkin olisi voinut mennä.


Tietysti jokin yskäryhä päiväkodista piti pyydystää ja tartuttaa jopa minuun. Mutta se nyt ei tullut yllätyksenä. Enempi vähempi varmaan sairastellaan tämä syyskausi.    

Kun peilistä näkyy petolinnun ahteri

Luonnonkaunis on sana, jota ei voi käyttää minusta kertovassa lauseessa.
Kasvonpiirteet ovat hyvinkin kirveellä veistetyt ja viimeistelyyn ei todellakaan ole riittänyt hiomapaperia. Silmäluomet roikkuu kuin ajokoiran korvat. Ja kirsikaksi kakun päälle iski vielä piina nimeltä ruusufinni.


Ensi kuun loppupuolella täytän jo 36. Ei tässä iässä kait enää pitäisi kolmen lapsen äidin kipuilla ulkonäön takia? Silti välillä itsetunto tuntuu putoavan pakkaselle, kun naama lehahtaa oikein kunnolla. Tuntuu ihan hitokseen turhalta ajatella liikakilojenkin pudottamista, sama kait se on olla läski, kun kerran naamakin on kuin petolinnun perse.

Ihoni ei ole koskaan ollut virheetön, mutta alkuun hitaanlainen käännös huonompaan alkoi kait jossain 28-29 ikävuoden tienoilla. Tehdasduunarina sitä ei tarvinnut pelätä asiakkaiden karkottamista, joten annoin asian vielä olla. Raskaus hormoniryöppyineen sitten otti ja räjäytti potin. Kesä 2010 oli tuskainen, tuulenhalkoja oli täpösen täynnä valkopäisiä näppyjä, punainen kuin Petterin kuono. Raskauden hehkua parhaimmillaan. Kosmetologille maksoin pienen omaisuuden, melko turhaa touhua.

Syksyn ja Santun syntymän myötä iho hieman rauhoittui, mutta tuulenhalkoja oli ja pysyi kirkkaan punaisena, ajoittain todella kipeänä ja iho tuntui parkkiintuvan.
Jossain vaiheessa iski sen sortin epätoivo, että sorruin jopa tilaamaan ostos-tv:ssä mainostettua ProActiv- tuotesarjaa. Eurot läksi, patit jäi.
Lopulta rohkaisin mieleni ja varasin ajan yksityisestä lääkäritalosta, jonka ihotautilääkäri kirjoitti reseptin 3kk antibioottikuuriin. Tuomio oli ruusufinni, ei akne. Sillä kait mikään aknehoitosarja ei toiminutkaan. Tuolloin vain vielä imetin, joten sitä kuuria ei saanut aloittaa. Sitten jo Roope ilmoittikin itsestään testitikun toisella viivalla ja kuuri jäi lopulta syömättä.
Kun sitten lopulta imetys loppui Roopen kohdalta syyskuussa 2012, niin uusin reseptin ja nappailin nappeja jouluun asti. Iho parani jonkun verran. Ilo saavututetusta parannuksesta loppui kuitenkin viimeistään kuopuksen ekassa hammaslääkärissä. Villellä todettiin kiillevaurio, Tetrasykliineitähän ei saa juuri tuon takia syödä imetys/raskausaikana. Mulla kuuri ehti loppua noin 3 viikkoa ennen ylläripyllärikyytiläisen matkaan tarttumista, mutta ilmeisesti haittavaikutuksia riitti silti. Melkoista itseruoskintaa olen asian tiimoilta harrastanut.

Kuvakollaasiin kokosin aikanaan hiukan ennen- jälkeen materiaalia.

 (Noissa kuvissa olin sentään jaksanut raahautua kampaajalle raidoittamaan hiukseni.)

Tässä on tilanne tällä hetkellä. Patit tekevät comebackia ja letti on ollut ilman raitoja reilun vuoden.

 Nyt kiikun kahden vaiheilla, jatkaako raidoituskierrettä vaiko annanko loppujenkin  kasvaa pois. Hyvää vauhtia oma hirveä sävy valtaa alaa. 

Kampaamokäyntien poisjääntihän on ollut puhtaasti budjettitekninen juttu.

Viileä kesä suosi ja naama ei ole omalla mittapuulla järkyttävä, pahempaakin on nähty. Mutta silti mieleen on alkanut hiipiä ajatus lääkärin puoleen kääntymisestä. Jos vaikka ensin kävisi ihan työterveyslääkärin pakeilla kokeilemassa kepillä jäätä lähetteestä ihotautilääkärille. Koska kyllähän tämä vaikuttaa suoraan mun halukkuuteen pitää naamaa hautovaa hengityssuojainta. Yksityinen on kuitenkin aina pirun kallis vaihtoehto.

Kanssaihmisiä käy välillä sääliksi, sillä olen hävyttömän laiska peittelemään pattejani meikillä. Kaikki tuntuu lopulta vain ärsyttävän ihoa enempi ja sitten pitää pakkelin annostusta nostaa kerta toisensa jälkeen. Pitäkööt tunkkinsa, jos jotakuta häiritsee.

Aikanaan kyllä jouduin tiukkaan tilanteeseen, kun Santtua hoidosta hakiessa eräs lapsi kysyi miksi olen ihan punainen. Santtu oli kesän väistötiloissa ja kyseessä siis ihan ventovieras ryhmä. Oli helle, olin juuri kiitänyt töistä pk:lle ja raskausmaha oli kuin kamiina. Rehellisyys ei peri ainakaan pk:lla maata, kun kerroin rehellisesti kuumuuden pahentavan ihosairauttani. Imeisesti sanat tauti ja sairaus ovat liian järkyttäviä siellä käytettäväksi.

Kuopuksen ensimmäinen päiväkotipäivä

Tänään oli vuorossa kyynelsilmiä puolin ja toisin. Meidän pikkuinen Ville jäi tänään ensimmäistä kertaa ilman äitiä päiväkodille.
Tutustumassa käytiin yhdessä parina päivänä, sen vuoksi Roopekin ilmeisesti oletti, että jään tänäänkin seuraksi.
Ville käveli hoitotädin käsipuolessa oikein reippaasti ulkoiluaitaukseen, mutta naama vääntyi mutruun ja itku alkoi, kun tajusi mun jääneen portin väärälle puolelle. Sitten vielä (ihan niinkuin ei olisi tarpeeksi kurkkua kuristanut) Roope keksi kyynel silmässä kuiskia "äiti älä mene, jää tänne kaveriksi, äiti älä jätä". Reipas hoitotäti komensi sanomaan vaan reippaasti heipat puolin ja toisin, näin tehtiin ja ihan hyvään aikaan, niin eivät pojat nähneet kuinka multakin karkasi tippa poskelle. Niisk.



Hakiessa olikin ihan eri ääni kellossa. Molemmat pikkuiset olivat yhtä hymyä korvasta korvaan. Ville oli oikein reippaasti leikkinyt ja unijukkakin oli löytynyt. Lounaasta ei ollut syönyt juuri mitään, mutta ruokalistalla ollut pyttäri ei ehkä ollut vaan mieleistä. Ville on vielä hiukan tarkka ruoan suutuntuman suhteen. Jos pari ekaa suullista ei miellytä, saattaa jäädä ateria kokonaan syömättä. Kaikenkaikkiaan oikein mallikas ensimmäinen päivä. Huomenna uusiksi. Perjantaina on sitten tosi kyseessä, kun lähden loman jälkeiseen ekaan aamuvuoroon ja insinööri on illassa.