Piinaviikko

Tiistai 13.9. oli merkitty meidän kalenteriin hyvinkin tärkeäksi päiväksi.
Levottomasti nukutun yön jälkeen heräsin ennen kukonpieremää lumian kilinään. Kello oli tuolloin 04:15. Kahvi tippumaan ja epätoivoinen yritys herätä käyntiin. Edessä olisi matka Helsinkiin, olihan viimeinkin SE päivä. Magneettikuvaus, joka määrittäisi hyvin suuresti tulevaisuuttamme.
Kaikesta stressistä huolimatta onnistuin vellovaan pötsiini ahtamaan pikapuuron ja skyrrin. Puoli litraa kahvia kyytipojaksi. Eväät kassiin ja kuteet niskaan. Kun kaikki muu alkoi olla valmista, oli aika herättää Ville. Paaston takia ei tarvinnut käydä läpi puurosotaa, joten pätkä sai nukkua ihan viime tinkaan. 05:15 herätin pienen unituhisijan, kuiva vaippa, vaatteet niskaan ja menoksi. 05:25 kurvasi Reiska valkealla ratsullaan...eiku siis pösöllään pihaan.

Matka sujui jouhevasti kuten aina. Pari peuraa eli mitä lie kaurista bongattiin keskellä tietä kauniin aamu-usvan pehmentämässä maisemassa. En osaa oikein kertoakaan, miten tavattoman onnekkaita olemme, kun saimme aivan huippukuskin. Aina skarppina liikkeellä ja henkilökemiat kaikkien autossa istuvien kesken toimii nappiin.

Ville sai heti päiväsairaalaan päästyämme emlan kämmenselkäänsä. Ihan kuin kaikkea skeidaa ei olisi jo tarpeeksi satanut niskaan, niin eikös vaan keskuslaskimokatetrin p*rkele lopettanut antamisen viime viikolla. Itseasiassa perjantaina jouduttiin lopulta pienen sormenpääverikokeen takia käymään Helsingissä Tullinpuomin huslabissa, kun nämä periferian labrat lopettivat näytteenoton jo kello pirun aikaisin. Saivat nyt kuitenkin nukutettua Villen katetrin kautta, joten se kyllä ottaa ja lienee sitä myöten oikeassa paikassa. Mutta kyllä mun käy pientä sääliksi, jos tästä eteenpäin kaikki näytteet joudutaan ottamaan sormesta lypsäen tai neulalla kyynärtaipeesta.

Villen ja uni-Sannan jälleennäkemisen riemu oli jotain sanoinkuvaamattoman hienoa todistettavaa. Olivathan nuo kaksi kuin paita ja peppu sädehoitorumban ajan. Vilkutus äidille ja sinne lähti pikkuinen potilas reippaasti kohti hissiä miehekkään pinkissä sairaalapyjamassa, toinen käsi tiukasti Sannan kädessä ja toisessa roikkui Nalle-nalle.

Pään ja spinaalin kuvantamisessa menee helpostikin tunti ja siihen päälle unoset heräämössä. Eli mulle oli jälleen kerran luvassa piinaavaa odottelua. Vaikka tästä se piinaava odottelu vasta alkoikin.
Ensi tiistaina on luvassa totuuden hetki. Silloin lääkärit kertovat kuvien sisällön ja hoitosuunnitelman jatkon. Eli mahahaavaa kehittelen tässä pelkästä jännityksestä.
Tiistaina voin siis joko leijua pilvissä tai vajota synkkiin syövereihin. Aika näyttää. Työ- ja lastenhoitoteknisistä syistä menen erikoislääkärien konsultaatioon Villen kanssa kaksin kuulemaan tuomion. Onneksi mulla on kuitenkin tuttu ja turvallinen hovikuskimme tukena kotimatkalla, eikä vastassa ole joku Kela-keskuksen sattumanvaraisesti arpoma urpo. Sillä kyllä ihan rehellisesti sanoen  taksikuskistamme on tullut kuukausien saatossa jo Villen ja tämän äiti-ihmisen hyvä ystävä.

Osastolla taas, ohjemassa packer nro 2

Eilen lähdettiin aamulla kohti Helsinkiä ennen kuin kukko ehti edes pieraista. Oma herätyskello soi 4:15. Sen verran koen olevani velkaa meidän todella mukavalle taksikuskille, etten nälkäisenä ja aamukahvitta kiipeä kyytiin murisemaan. Etenkin kun tällä kertaa hänelle oli luvassa pidentynyt yövuoro meidän keikan takia. 5:30 lähti pösö pihasta ja toivottavasti tänään nähdään se täällä Meilahden rampilla, kun meidät saatetaan kotiuttaa.


Nämä uudet packer-kuurit ovat mukavan lyhyitä osastorypistyksiä. Ja kaikista ensimmäisen kerran kauhisteluista huolimatta tablettimuotoisen ccnu:n ottaminenkin on sujunut mallikkaasti luumuhillon ja pillimehun voimin. Kunhan on oikeaa pillimehua. Ei kelvannut mansikkasnadit. Hoitajakin ihmetteli, että mitä se äiti lähti aulan kanttiinista hakemaan. Ville ilmoitti topakasti jalkapallomansikkamehua ja pillin. Tripin mansikkapillimehun purkissa mansikalla on jalkapallo kainalossa. Että ei ole tarkkaa ei. Hänen korkeutensa, alle metrin mittaisen pikkudiktaattorin, oikkujen kanssa eläminen on tarkkaa kuin lietelannan ajo traktorin peräkärryllä ilman perälaitaa.


Tosiaan tänään saatetaan päästä jo kotiin. Ensi maanantaina haetaan sitten taas pikareissulla annos vinkristiiniä ja sama homma vielä seuraavanakin maanantaina. Sitten voidaan vaan odotella suurta päivää. 13.9. on viimeinkin uusien kuvien vuoro. Ja 20.9. erikoislääkäri antaa tuomionsa niistä. Ei sillä että jännittäisi ja pelottaisi.

Huonosti huolletut...

Meille tuli vaihteeksi tänä vuonna kutsut ipanoiden hammastarkastuksiin. Edellisistä kutsuista olikin jo kaksi vuotta. Villen ajan peruin heti, sillä lastenklinikka hoitaa pikkupätkän purukaluston tarkkailun. Siellä olevilla hammaslääkäreillä on vankempaa kokemusta syöpälasten suuterveyden erityispiirteistä.
Santtu ja Roope marssivat reippaina 20.7. hammaslääkärin vastaanotolle. Tähän asti ollaan päästy ilman nuhteita näistä tarkastuksista. Vaan ei enää. Meidän eskarilaiselle määrättiin stydimpää tahnaa, jos vielä saataisiin jotain pelastetuksi. Yksi reikä ja reiänalku. SHIT. Olen siis onnistunut tartuttamaan omien mätien hampaideni pöpöt lapseni hampaisiin. Vaikka olen kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt välttää ristikontaminaatiota. Enkä ole onnistunut pesemään riittävän tarkasti pieniä hampaita. Joita on nyt 21kpl. Kolme näistä rautaisia, kun yllätyksekseni löysin alkukesästä ensimmäisen kutosen pilkottamasta ikenen läpi.
Roopen hampaissa ei onneksi ollut reikiä. Päiväkotitapaturmassa kolahtanut toinen yläykkönen tosin on tummunut.
Lisäksi molemmilla todettiin löysyyttä hampaiden kiinnityksissä. Eli hampaita tippuu kohta urakalla, ellei saada hammashuoltoa kuosiin.
Olo on aika lyöty. Sen lisäksi, että oma korvienväli kriiseilee muutenkin, tunnen olevani ehkä noin maailman surkein äiti. Huoh. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Johan tuota kohta onkin meidän eskarilaisen viimeisen neuvolankatsastuksen aika ja "vikalistan" nouto.

Korvienvälikriisi

En tiedä onko mulle iskenyt keski-iänkriisi vai jokin muu määrittelemätön kriisi, mutta korvien välissä myllertää joka tapauksessa.
Miksi mulla on epämääräinen angsti, kun kaiken pitäisi olla mallillaan?

Koiranpaska bootsinpohjassa. Ihan just yhtä halutuksi ja rakastetuksi tunnen itseni tällä hetkellä. Lapset kyllä halivat (pyyhkivät räkänenät mun paitaan), suukottavat (kuolassa jäis moni sessekin toiseksi) ja välillä (jopa ihan vapaaehtoisesti) hihkuvat "äiti minä rakastan sinua". Mun ihanaiset ipanani. Mutta isi-ihminen on sitten ihan oma lukunsa. Huoh.

Kimppakämppä on varmaan tällä hetkellä kuvaavin sana. Arki rullaa kahden aikuisen pyörittämänä. Mutta enemmänkin kaveriaikuisten kuin avioparin voimin.
Seksi tais olla jotain syötävää. En muista. Sen verran harvinaista herkkua. Katti on nostettu pöydälle useampaan otteeseen, mutta jos vastaukset ovat tyyliin "en mä tiedä miksi ei kiinnosta" , "kyllähän sitä ehkä varmaan voisi useamminkin", niin kyllä syö naista. Jatkuvia pakkeja. Särkee päätä, leffa kesken, peli kesken jne. Argh.

Viisitoista vuotta ollaan nyt pidetty yhtä. Meille on suotu kolme ihanaa riiviöluupäätä. Ollaan reissattu ennen lapsia ja rakennettu (auttamattomasti liian pieni) talo. Paljon on nähty ja koettu.
Suhteen alkuhuuman tiedän hävinneen jo kauan sitten, mutta kai sitä silti saa toivoa seksiä edes ihan vähän??

Paljon tottakai otan omaan piikkini. Myönnän, ettei rupinaamainen, välillä letti ällörasvaisena pieruverkkareissa hiihtävä läskiplösö väsy zombieäiti, ole se kiihottavin olento maailmassa. Ja kun ehkäisypolitiikkakin meni hankalaksi. Mä en suostu hormooneille ja molemmat vieroksutaan "turhia" leikkaustoimenpiteitä. Kortsut jäi jäljelle, jipii. Insinööri ei luota kierukkaan, enkä mäkään kyllä halua naruja toosaani enkä kuolla kuukautisverenhukkaan.

Vietin viikon verran lomaleskenä, olin kaksin kotona Villen kanssa. Ja olo oli melkeinpä zen.
Ei tarvinnut kuunnella piilokettuilua, jos otin lasillisen punkkua illalla. Insinööri kun ruuvasi korkin täysin kiinni keväällä. Juoppohan minä nyt sitten, jos lasi tai kaks menee viikossa. Insinööri on myös laihtunut varmaan 10-15kg ja tämän tästä saan kuulla että niin mites se äidin dieetti. Mä kun vaan turpoan.
Seksin puutekaan ei tuon viikon aikana ressannut. DIY oli ihan jees, kun kerran parempi puolisko ei ollut saatavilla.

Onneksi tämä angsti (ja puutostila) vaikeuttaa vain mun elämää. Näillä mennään, kun pienimmän veljen sairaus on mullistusta lasten elämään koko iän tarpeiksi. Ei siihen tarvita riitaa haastavaa äitiä.
Äitiä, joka muuten joskus haluaisi kuulla oman etunimensäkin. Se ja seksi ovat vuosien saatossa hävinneet molemmat.

Meillä syödään, ulkoillaan, nukutaan, nauretaan, uhmaillaan ja puuhataan kuten aina ennenkin. Ihan hyvähän mun on.

Ehkä tämän ajatusvirran ulos oksentaminn auttaa löytämään zen olon tulevaisuudessa.

Tankkaamassa

Tänään päästiin taas reissaamaan pösötaksilla. Ihan uudella valkoisella pösötaksilla noin tarkkaan sanoen. Ja tyttötaksikuskin kyydissä, kun oma luottokuski viettää kesälomaa.
Eilen illalla soi puhelin ja niinhän sieltä tupsahti komennus punasolutankkaukseen. Tällä kertaa tiputus hoidetaan lähisairaalassa Tammisaaressa.
Vähän lyhyempi matka, ei mene koko päivää reissussa vaikka itse tiputus kestääkin 3h.
Meneehän perjantai näinkin, ei tarvitse koko päivää mörköillä kahdestaan kotona. Jäin vähän niinkuin lomaleskeksi, kun insinööri lähti isojen poikien kanssa mummilaan Siilinjärvelle.

Pikkubreikki ja taas jatkuu

Pitkä tovi on vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Hävettää.

Sädehoito päättyi 10.6. ja sen jälkeen ollaan lähinnä löhötty kotona ja nautittu kesästä. 

Monen monta kertaa blogi tuli mieleen, mutta riviäkään tekstiä ei syntynyt. 

Tämän viikon maanantaina palattiin taas hoitokuvioihin. Villelle tehtiin kromitesti ja rasitustesti, jonka tulosten perusteella määräytyi hydrokortisonikuurin jatko. Vielä jatkuu. Varsinainen kortisoni jo hylättiin. Hyvää siitä eroon pääsemisessä oli pms- oireiden lievittyminen, enää perusuhmaa ilmassa. Huono puoli oli, että ruokahalukin hävisi lääkityksem loputtua. 

Syöminen on taas yhtä tuskaa.

Tiistaina käytiin ihan uudessa sairaalassa. Kirurgisessa sairaalassa testasivat Villen kuulon ennen kuin seuraava sytostaattikierros alkaa. Jälleen tällainen 0- tilannekartoitus, sillä tulevan myrkkycoctailin yksi ainesosa voi vaurioittaa kuuloa.
Pätkä kuulee ihan hyvin stereona, näin pieneltä ei puolia erikseen tutkita. Vaikka testiä ennen tuli Ville sairastaneeksi elämänsä ensimmäisen korvatulehduksenkin, niin kaikki oli hyvin.

Tänään sitten hiukan eksoottisempi ohjelmanumero. Villen cvk tuomittiin maanantaina käyttökieltoon sytostaattien tiputukseen, joten se vaihdetaan tänään. Riekkuva ipana painii veljiensä kanssa ja kuumilla keleillä hiki tuppaa irrottamaan katetrin juurta suojaavan silkonitarralapun. Yhteisseurauksena kuffi alkoi luisumaan ulos ankkurista huolimatta. Liki kokonaan paljastunut kuffi on vähintäänkin suuri infektioriski, koska se on liki mahdoton puhdistaa. Ja lopullinen holtiton katetrin ulosluiskahduskaan ei kuulosta houkuttelevalta. Johan se ehti 5kk palvella. Toisilla kestää helposti koko hoitojakson...jaa että mikä adhd meillä.

Odotus on tämänkin päivän sana. Aamulla 6:15 oli treffit taksikuskin kanssa ja 8:30 piti olla päiväsairaalassa. Aikataulut tutusti venyy ja paukkuu. Kello oli 11 pinnassa, kun Ville viimein lähti kohti anestesiaosastoa. Tätä kirjoittaessa odotan yhä lastani palaavaksi. Odottavan aika on todellakin pitkä.

Jännittää niin että mahanpohjasta kourii

Tänään toivottavasti päättyy viikonlopun rienannut epätietoisuus. Perjantaina otettiin sädeklinikalla uudet magneettikuvat, joita ei kukaan ennen viikonloppua kommentoinut. Raastavaa odottelua. Ajatusten jojoilua murheen syvimmästä alhosta suunnattomaan toiveikkuuteen.
Ehkä tänään tulee reality check sen suhteen missä mennään. Vaikka tietämättömyys on omalla tavallaan siunaus ja tiedolla on tapana lisätä tuskaa, niin silti toivon, että joku lääkäri tänään kuvista kertoisi.